Euroopan Unioni tienhaarassa. 17.08.2013

Tiedotteita ja keskustelua aiheesta!

Euroopan Unioni tienhaarassa. 17.08.2013

ViestiKirjoittaja pike464 » La 17 Elo, 2013 23:08

Euroopan Unioni tienhaarassa.

17.08.2013

Uudelleen alkaneet rauhanneuvottelut ovat saaneet liikkeelle myös muitakin toimijoita kuin vain USA:n, se on mukana tietysti neuvottelujen koollekutsujan ominaisuudessa sekä luonnollisesti osapuolet Israel ja PA. Erityisen hälyttävänä pidän sitä, että keitosta ovat alkaneet hämmentää nekin joilla ei pitäisi olla siihen varsinaista syytä, ei edes juridista oikeutusta saati sitten moraalista velvoitustakaan. Tarkoitan tällä ensisijaisesti Euroopan Unionia, ja osoittaen sormella sen ulkoministerin virkaa hoitelevaa brittilady Catherine Ashtonia. Heinäkuun 16.2013, eli samana päivänä jolloin Israel vietti, oikeammin tai murehti Tisha B`Av päiväänsä, siis mm temppelien tuhoutumisien muistopäivää, kyseinen lady julkaisi ohjeistuksen EU:n jäsenvaltioille. Sen mukaan EU tulee kieltämään 1.1.2014 alkaen jäsenmaitaan rahoittamasta ja tekemästä yhteistyötä sellaisten israelilaisten instituutioiden kanssa jotka toimivat Israelin v.1967 sodassa miehittämillä alueilla. Euroopan Unioni ei tunnusta kyseisiä alueita Israelin valtiolle kuuluviksi alueiksi. Kaiken huippuna EU vaatii kyseisessä direktiivissä Israelia hyväksymään kyseisen näkemyksen.
Mihin perustuvat tällaiset omituisen näkemykset laittomasta miehityksestä ja niiden pohjalta tehdyt direktiivit? Koetamme etsiä vastauksia näihin kysymyksiin katsomalla mitä kaikkea EU on sopinut ja mihin päätöksiin, sopimuksiin ja YK:n päätöslauselmiin ne perustuvat, tai perustuvatko laisinkaan. Tuoreimmasta päästä lähtien, ja sen tulisi olla luonnollisesti myös tuoreimmassa muistissa, vuoden 2005 Tiekartta-sopimus jossa osapuolet ja takaajat olivat USA, YK, EU sekä Venäjä, siis käytännössä lähes koko maailma arvovaltoineen. Siinä kehotettiin osapuolia Israel ja PA noudattamaan aikaisemmin tehtyjä sopimuksia ja toimimaan eritoten YK:n Turvallisuusneuvoston 22.11.1967 antaman päätöslauselman 242 edellyttämällä tavalla. Aikaisemmilla sopimuksilla viitattiin ennen muuta v.1995 tehtyyn Oslo II sopimukseen, siihen jonka sisällön hyväksyjinä ja todistajina oli myös Euroopan Unioni, tietysti USA:n, YK:n ja muutaman muun ohella.
Kyseinen Oslo II sopimus käsittää 31 pääartiklaa joissa kussakin on edelleen viidestä viiteentoista alapykälää ( ne löytyvät myös internetistä Oslo II Interim agreement). Maa-alueita koskevat sopimuspykälät löytyvät kohdasta Artikla 11. alakohta 2, pykälät a,b ja c. Niissä määritellään alueet A, B ja C, siten että alueilla A on täydellinen palestiinalaisten siviili- sekä turvallisuushallinto, alueilla B, palestiinalaisten siviilihallinto, Israelin turvallisuushallinto, alueet C ovat niitä joista neuvotellaan myöhemmin. Aluejaon tarkoituksena oli, että sitä mukaa kun sopimuksen muut ehdot, mm turvallisuuspuoli, (tarkoittaa terrori-iskuja, sekä jatkuvaa vihanlietsontaa sekä PLO:n mediassa että moskeijoissa, Artikla 22:1 kirj.huom) toteutuu, B-alueet muuttuvat A-alueiksi ja vastaavasti C-alueet B-alueiksi. Mainittakoon että Israelin siirtokunnat sijaitsevat pääosin juuri näillä C-alueilla.
Tällainen sopimusmalli edellyttää siis molemminpuolista toimintaa, palestiinalaisten puolelta siten myös erittäin vaikeasti toteutettavaa terrorismin ja uskonnollisen kiihotuksen, sekä väärän historiallisen opetuksen lopettamista. Edelleen käsiteltiin mm Jerusalemin asemaa, sen kohdalla oli tuolloin jo luonnollisesti tiedossa se, että Israelin hallitus ja parlamentti Knesset, oli julistanut Jerusalemin kaupungin Israelin ikuiseksi ja jakamattomaksi pääkaupungiksi jo vuonna 1980. Artiklassa 17 sekä 31 määriteltiin mm seuraavaa: Lopullisissa neuvotteluissa käsitellään Jerusalemin asemaa, setlementtejä (siirtokuntia), sotilaallisia kohteita, pakolaisten asemaa, rajoja, ulkoisia suhteita sekä muita vastuita joita ei ole siirretty itsehallinnolle.
Artikla 31 alakohdat 7 ja 8 määrittelevät seuraavaa: Kumpikaan osapuoli ei tee aloitteita tai ota askelia muuttaakseen sekä Länsirannan että Gazan asemaa (status) ennen lopullisia neuvotteluja. 8: Osapuolet katsovat että Länsiranta ja Gaza muodostavat yhden alueellisen yksikön, asemaltaan ja yhtenäisyydeltään sellaiseksi joksi se sovitaan neuvottelujakson aikana.
Näitä lopullisia neuvotteluja ei ole vielä milloinkaan käyty, juuri niistä on viime vuosinakin ollut kyse, kun USA:n presidentti Obama samoin kuin Israelin nykyinen pääministeri Netanyahu ovat vaatineet palestiinalaisia tulemaan neuvottelupöytään, ja nyt sitten ollaan siihen vihdoinkin tultu. Tämä Interim Agreement Oslo II sopimus on edelleen voimassa, mitään muuta kahdenvälistä ei ole sovittu, ei mitään mikä muuttaisi sen sisältöä oleellisesti. Se, että palestiinalaiset ovat yksipuolisesti rikkoneet sopimuksen pykälän 31/7, antaa siten myös Israelille oikeuden tulkita sopimusta omasta näkökulmastaan. Siirtokunnat, turvallisuus, Jerusalem ja pakolaiset ovat niitä käsittelemättömiä pääkysymyksiä, ja joissa edellytetään kummankin osapuolen hyväksymistä, turvallisuuskysymyksessä etenkin Israelin. Näihin ei kansainvälisillä toimijoilla eikä naapurivaltioilla ole minkäänlaista juridista oikeutta puuttua, sellainen oikeus syntyy vain jos kumpikin osapuoli yhteistuumin niin haluaa. Ollaksemme tarkkoja niin Israelilla on oikeus tulkita Oslo II C-alueen siirtokuntakysymyksiä omalla tavallaan, sillä Mahmoud Abbas aloitti prosessin ja sopimuksen tulkinnan viedessään tarkkailijavaltiohakemuksen YK:lle.
Miten siis EU voi edellyttää että C-alueille rakennetut siirtokunnat olisivat laittomia? Vedotaan noin yleisenä terminä kansainväliseen lakiin, sitä tarkemmin määrittelemättä, vedotaan Geneven sopimukseen vuodelta 1949, mutta siitäkään ei löydy apua. Sillä Geneven sopimus v.1949 kieltää miehittävää valtiota pakkosiirtämästä omia asukkaitaan miehitetyn valtion alueelle. Israel ei ole tehnyt siten, eikä alueella ole toistaiseksi kuin vain yksi valtio, Israel. Vedotaan kaiken kattavana selkänojana YK:n päätöslauselmaan 242, joka luo perustan kaikille muillekin vaatimuksille, niiden jotka koskevat kahden valtion mallia ja Israelin niin sanottua laitonta miehityspolitiikkaa. Onkin siis tarpeen tarkastella mitä kyseinen päätöslauselma pitää sisällään, ja olen itse sitä mieltä, että on erityisen hyvä asia että juuri siihen vedotaan. Samalla on hyvä muistaa että 242 syntyi ns Kuuden päivän sodan jälkipyykissä, seurauksena siitä että mikään muu neuvottelukosketus sodan silloisten osapuolten kesken ei ollut mahdollinen. Syynä oli se, että arabivaltiot kieltäytyivät sodan jälkeen johdonmukaisesti neuvottelemasta Israelin kanssa yhtään mistään.
Päätöslauselma 242.
Niinpä YK otti kantaa tapahtumiin 22.11.1967, siis puolisen vuotta sodan jälkeen. Turvallisuusneuvostossa muotoiltiin huolellisesti tämä hyvin kuuluisaksi noussut, ja vieläkin voimassa oleva päätöslauselma nro 242, siinä määriteltiin useita hyvin merkittäviä seikkoja. Seuraavassa päätöslauselma sen alkuperäisessä asussaan, kuitenkin suomennettuna.
Turvallisuusneuvosto: Ilmaisee jatkuvan huolestuneisuutensa Lähi-idän vakavaan tilanteeseen. Korostaa mahdottomuutta sodan avulla hankkia maa-alueita, ja korostaa tarvetta työskennellä oikeudenmukaisen ja pysyvän rauhan puolesta, jossa jokainen alueen valtio voisi elää turvassa. Korostaa edelleen, että jäsenvaltiot hyväksyessään YK:n peruskirjan, ovat sitoutuneet käyttäytymään yhdenmukaisesti peruskirja toisen artiklan mukaan.
Vahvistaa, että peruskirjan periaatteiden toteuttaminen vaatii oikeudenmukaisuuden hyväksymistä ja kestävää rauhaa Lähi-idässä, mikä käsittäisi molempien seuraavien periaatteiden käyttämistä.
Israelin asevoimien vetämistä takaisin kuuden päivän sodassa miehitetyiltä alueilta.
Kaikkien vaatimusten ja valtioiden välisen sotatilan päättymistä, arvonantoa ja riippumattomuuden tunnustamista. Alueen eheyttä ja jokaisen valtion poliittista itsenäisyyttä tällä alueella, ja heidän oikeuttaan elää rauhassa turvallisten ja tunnustettujen rajojen sisällä, vapaana uhkauksista ja väkivallanteoista.
Vahvistaa edelleen välttämättömän tarpeen: a) taata merenkulun vapaus kansainvälisten vesialueiden kautta. b) saada aikaan oikeudenmukainen sopimus turvapaikkaongelmassa. c) taata alueellinen loukkaamattomuus ja jokaisen valtion poliittinen itsenäisyys alueella, sekä saada perustettua demilitarisoitunut vyöhyke.
Vaatii pääsihteeriä määräämään erityisedustajan Lähi-itään perustamaan ja ylläpitämään yhteyksiä sen valtioiden kanssa, edistämään sopua ja auttamaan ponnisteluissa saavuttaa rauhallinen ja hyväksytty asutus määräysten mukaisesti ja tässä kirjassa olevat periaatteet.
Vaatii pääsihteeriä selostamaan turvallisuusneuvostolle erityisedustajan ponnistelujen edistymisestä niin pian kuin mahdollista.
Näin siis myös YK otti kantaa tapahtumiin koska arabivaltiot kieltäytyivät a) neuvottelemasta Israelin kanssa, b) tunnustamasta sitä ja c) hyväksymästä rauhaa sen kanssa. Koska tähän 242:en vedotaan vieläkin erittäin usein, tarkastelemme muutamia päätöslauselman avainkohtia ja kysymyksiä jotka niiden pohjalta nousevat esille. Sen eräät perusajatukset olivat: Israelin vetäytyminen, toiseksi määriteltiin miltä alueilta, kolmanneksi millä ehdoilla. Teksti oli laadittu kaiken kaikkiaan sen sisältöiseksi, ettei se rajannut mitään näistä kolmesta pääkysymyksestä kovinkaan yksiselitteisesti, ajatus oli selvästi jättää riittävästi neuvottelu- ja sovitteluvaraa kunkin kohdalle. 1. Israelin on vetäydyttävä viimeisessä konfliktissa valloittamiltaan alueilta, ei tosin kaikilta niiltä. 2. Neuvotteluissa saavutettavan, alueita koskevan ratkaisun, on pohjauduttava oikeudenmukaisille ja turvallisille rajoille alueen kaikkien valtioiden välillä.
Eräs päätöslauselman silloisista pääarkkitehdeistä oli professori Eugene Rostow, tuolloin USA:n Poliittisten asioiden alivaltiosihteeri, hänen näkemyksensä 242:n sisältöön vaikuttavista seikoista olivat mm seuraavanlaisia. Päätöslauselma 242, jota tuolloin alivaltiosihteerin ominaisuudessa olin laatimassa, kehottaa osapuolia tekemään rauhan mutta sallii samalla Israelin hallinnoida valloittamiaan alueita, kunnes kestävä ja oikeudenmukainen rauha Lähi-itään on saatu aikaan. Kun sellainen rauha on saavutettu, Israelin on vetäydyttävä vuoden 1967 sodassa valloittamiltaan alueilta. Ei kaikilta valloittamiltaan alueilta, vaan alueilta jotka takaavat tulevien rauhanneuvottelujen pohjalta Israelille oikeudenmukaiset ja turvalliset rajat. *(The Future of Palestine, Institute of National Strategic Studies, Nov.1993)
Tuolloin YK:ssa, sekä turvallisuusneuvostossa että myös yleiskokouksessa käytettiin runsaasti puheenvuoroja joissa etsittiin määritelmiä turvallisille rajoille. Professori Rostowin mukaan puhuja toisensa jälkeen korosti ettei Israelia voi pakottaa vetäytymään vuoden 1948-49 sotien jälkeen, ja armeijoiden kanssa sovituille aselepolinjoille, ns vihreälle linjalle, jotka ovat herkät ja haavoittuvat. Mutta kun rauha on saavutettu, Israelin tulee vetäytyä 242 mukaan tarkoitetuille ja siinä mainituille turvatuille ja tunnustetuille rajoille On erityisen huomattavaa että 242:n tulkinta määritteli rauhansopimusten tavoitteeksi koko Lähi-idän (Middle-East), kyse ei siis ollut missään tapauksessa Israelin ja palestiinalaisten välisestä kiistasta, kuten palestiinalaiset haluavat nyttemmin väittää. Tämä ilmiselvä tosiasia näyttää nykyään unohtuneen, jopa aivan tarkoitushakuisesti. Sillä tuolloin, ennen sotaa Jordania piti laittomasti hallussaan Länsirantaa sekä itäistä Jerusalemia, Egypti hallitsi niin ikään laittomasti Gazaa ja Syyria Golania. Sekä Egypti että Jordania toimivat tuolloin ehdottomasti, sekä YK:n peruskirjan että kansainvälisoikeudellisesti laittomasti. Palestiinan Vapautusjärjestö PLO, joka perustettiin v.1964, ei palestiinalaisten edustajana ollut siten kiinnostunut noista alueista jotka olivat tuolloin, 1967 vielä arabien, siis Jordanian, Syyrian ja Egyptin hallussa. PLO ei milloinkaan koko 19 vuoden aikana vaatinut Jordanialta Länsirannan muodostamista palestiinalaisvaltioksi, eikä sen koommin Itä-Jerusalemia sen pääkaupungiksi, eikä myöskään Gazaa vapautettavaksi Egyptin miehityksestä. Oli siis itsestään selvää että PLO:n, kuten myös Israelia ympäröivien arabivaltioiden päämäärä v.1967:n sodassa oli yksiselitteisesti ja selvästi YK:n peruskirjan 2.pykälän vastaisesti Israelin valtion tuhoaminen. Eikä siis palestiinalaisten asian ajaminen, sillä kyseistä ongelmaa nykyisessä muodossaan ei tuolloin edes ollut olemassa. Siksi päätöslauselma 242 oli keskittynyt rajalinjauksiin ja rauhan etsimiseen Israelin ja sen arabinaapurivaltioiden välillä, ei palestiinalaisalueisiin jotka muodostettiin sopimuspohjaisesti vasta 1993-1995 Oslon sopimusten myötä.

Pre six day war armies.jpg

Kartta.10. Arabimaiden armeijat, ryhmittymiset ennen kuuden päivän sotaa ja hyökkäyssuunnat sodan aikana. Kuten huomataan, kyse EI ollut Länsirannan, Gazan tai Itä-Jerusalemin vapauttamisesta Palestiina-valtioksi, vaan selkeästi ja yksiselitteisesti Israelin valtiota vastaan suunnattu totaaliseen tuhoamisen tähtäävä sotatoimi. Tällaisen sotatoimen toistumisen estämiseksi laadittiin YK:n päätöslauselma 242, tavoitteena saada Israelille aikaan rauha ja turvalliset ja tunnustetut rajat Libanonin, Syyrian, Jordanian ja Egyptin kanssa. Irakin ja Saudi-Arabian kanssa Israelilla ei ole yhteistä rajaa, joten em valtiot olivat mukana sodassa vain tukeakseen arabivaltioiden pyrkimyksiä.
Miten turvalliset ja tunnustetut valtioiden väliset rajat sitten määriteltäisiin, siihen otti kantaa myös Englannin silloinen YK-suurlähettiläs, Lordi Caradon, hänkin eräs 242 päätöslauselman laatijoista: Määritelmät rajoista olivat hyvin huolellisesti harkittu ja valittu, niiden tulee olla turvalliset ja niiden tulee olla tunnustetut. Ne eivät siten voi olla turvallisia ennen kuin ne ovat tunnustetut, tämä on hyvin oleellista, tiedän hyvin missä rajat olivat ennen 1967 sotaa, ne eivät olleet tyydyttävät rajat, vaan juuri ne linjat joille armeijat pysähtyivät tuona yönä 1949, ne eivät olleet mitenkään lopulliset rajat. Olisi ollut väärin vaatia Israelia vetäytymään 4.6.1967 voimassa olleille rajoille, siksi me emme tehneetkään niin, ja uskon että teimme tuolloin oikein. (Hugh Macintosh Foot, arvonimeltään Lordi Caradon, Beirut Daily Star-lehden haastattelussa 12.6.1974. Kursivoinnit ja lihavoinnit ovat kirjoittajan tekemiä selvennyksiä ja painotuksia.)
Arabiosapuoli haluaa kaikesta huolimatta väittää että 242 määrää Israelin vetäytymään ehdoitta kaikilta v.1967 sodassa valloittamiltaan alueilta, väite ei pidä mitenkään paikkaansa, vaan he ovat tulkinneet sitä pikemminkin omien näkökulmiensa ja toiveittensa tasolta. On kylläkin totta, että kahdessa 242 käsittelevässä käännöksessä on määritelty vetäytymisen tarkoittavan kaikkia valloitettuja alueita, mutta nuo käännökset ei ole virallisia vaan ranskan- ja venäjänkielisiä. Kaikkien YK:n virallisten päätöslauselman 242 asiakirjojen kieli on englanti, ja joka teksti on siis myös kieliopillisesti ainoa oikeaksi tulkittava. Sodan jälkeen Neuvostoliitto yritti yhdessä arabien kanssa saada Israel tuomittua sodan aloittajana ja siis hyökkääjänä. Kysymyksestä äänestettiin ja YK:n yleiskokous äänesti Neuvostoliiton ehdotuksen nurin äänin 57-34, tuolloin 27 valtiota pidättäytyi äänestämästä. Siksi että arabivaltiot olivat selvästi sodan aloittanut osapuoli, eikä missään kohtaa YK:n Turvallisuusneuvoston päätöslauselmaa 242, todeta Israelin toimineen YK:n peruskirjan vastaisesti ja olleen laiton maahantunkeutuja ja hyökkäävä osapuoli, jota puolestaan arabivaltiot olivat, jälleen kerran. Kuuden päivän sota alkoi tosiasiallisesti Egyptin tekemänä sotatoimena sulkea Tiranan salmi Israelin laivaliikenteeltä.
Myös useat muut, kansainväliseen oikeuteen perehtyneet oppineet, ovat käsitelleet 242:n yhteyteen liitettyjä termejä miehitys ja laiton valloittaminen. Seuraavassa professori, kansainvälisen oikeuden asiantuntija ja tuomari Stephen M. Schwebel: Valtio (Israel) joka laillisesti puolustaa olemassaoloaan, voi piirittää ja miehittää alueita jotka ovat välttämättömiä sen turvallisuuden kannalta. Silloin kun alueen aikaisempi hallinnoija on pitänyt aluetta hallussaan laittomasti (Jordania ja Egypti), valtio joka sen jälkeen ottaa alueen laillisesti hallintaansa itsepuolustustarkoituksessa, on paremmassa oikeudellisessa asemassa kuin aikaisempi hallinnoija. (Justice in International Law, Cambridge University Press, 1994)
Onko Israel siis miehittäjä?
Termi miehitys sopii siis erittäin huonosti, jos ollenkaan, käytettäväksi Israelin valtion ja palestiinalaisten välisessä kiistassa otsikoituna vaikkapa: kenen maa? Kaikki dokumentit, niin Kansainliiton, USA:n kuin myös YK:n, puoltavat selkeästi Israelin oikeutta elää perustamassaan valtiossa Jordanjoen ja Välimeren välillä, mukaan lukien siis myös Golan, Gaza sekä Jerusalem. YK:n päätöslauselma 181 vuodelta 1947 pvm 29.11, suosittelee tosin kyseisen alueen jakamista vielä kerran kahdeksi valtioksi, juutalaiseksi ja arabivaltioksi. Oli se sitten oikein tai väärin, mikäli sellainen jako suoritetaan, sen on kaikkien päätöslauselmien ja dokumenttien valossa tapahduttava vain ja ainoastaan näiden kahden osapuolen välisissä neuvotteluissa ja hyväksyminä. Ei minkään ulkopuolisen tahon laittomien sotatoimien seurauksena, se on käynyt selväksi kuluneiden vuosikymmenien aikana jolloin Israelia ympäröivät arabivaltiot ovat kerta toisensa jälkeen yrittäneet sotatoimin tuhota juutalaisvaltiota. Ei myöskään YK:n tai EU:n tai minkään muun tahon painostamana. Kun tänäänkin jatkuvasti puhutaan Israelista laittomana Palestiinan tai Länsirannan miehittäjänä, on tarpeen katsoa vielä mitä termillä miehitys oikein tarkoitetaan ja ymmärretään. Sanakirjan mukaan seuraavasti, teksti on käytännöllisesti sama myös englanninkielisessä sanakirjassa, joten mm lady Ashton voisi lukea sen aivan äidinkielellään.
Miehitys on toimenpide, jossa valtion armeija valloittaa toisen valtion alueen ja ottaa sen hallintaansa. Miehitys tehdään usein osana sodankäyntiä, toisinaan se myös aloittaa tai päättää sodan. Miehityksen ei kuitenkaan tarvitse tapahtua osana sodankäyntiä, vaan historia tuntee tapauksia, joissa valtio on miehittänyt toisen valtion alueita ilman sotaa (esim. Turkin vallattua osan Kyproksesta). Miehitystä on säännelty useilla kansainvälisillä sopimuksilla, tärkeimpinä sodankäyntiä koskeva Haagin yleissopimus 1907 ja Geneven sopimus 1949 siviilien suojelemisesta sodan aikana. Miehitys on väliaikainen toimi, jonka aikana alueen (miehitetyn valtion) asukkaat säilyttävät aiemman kansalaisuutensa ja oikeusasemansa. Miehittävällä valtiolla ei ole oikeutta liittää miehitettyä aluetta omaan alueeseensa ainakaan ennen rauhan solmimista. Miehittäjän on pyrittävä palauttamaan ja säilyttämään järjestys ja turvallisuus miehitetyllä alueella. Se voi korvata alueen hallintoviranomaiset miehitysviranomaisilla, mutta tuomioistuimet saavat jatkaa toimintaansa. (Suomalainen tietosanakirja, Weilin+Göös, 1989-1993, lihavoinnit kirjoittajan selvennöksiä)
Israel ei siten voi olla miehittäjä, sillä se ei ole ottanut haltuunsa eikä pidä tälläkään hetkellä hallussaan toisen valtion maa-alueita. Vain Syyria voisi teoriassa kyseenalaistaa tämän, mutta silloin jouduttaisiin ottamaan mukaan myös Kansainliiton 24.7.1922 tekemä, ja edelleen voimassa ja YK:n peruskirjaan Artiklaan 80 sidottu sopimus. Sen mukaan Golan kuului aikanaan ja kuuluu myös edelleen Israelille. Sitä vastoin Jordanian, ja tietysti myös Egyptin osalta, kaikki Länsirannan, Itä-Jerusalemin ja toisaalta Gazan alueiden miehitykset ovat olleet laittomia. Kysyä voisi jälleen, miksi ei niihin milloinkaan puututtu kuluneiden 19 vuoden aikana. Milloinkaan ei ole ollut olemassa itsenäistä valtiota nimeltä Palestiina, joten sellaista ei myöskään voi miehittää sanan juridisessa merkityksessä. Nykyinen tarkkailijavaltion status ei sekään merkitse vielä itsenäisen valtion asemaa, siksi sitä ei myöskään voi tunnustaa valtioksi muiden puolesta, vaikka niin on jo tehtykin. Asetelma miehityksestä saattaa muuttua vasta silloin, jos Israel aloittaa jonkin Palestiinalle kuuluvan alueen miehittämisen sen jälkeen kun kahden välillä on solmittu rauha, määritelty molemminpuolisesti rajat ja tunnustettu toinen toisensa itsenäisinä valtioina myös YK:n taholta.
Juuri tähän YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 242 sisältö ja myös tarkoitus tähtäävät. Lähi-idän itsenäisten valtioiden välisiin rauhansopimuksiin. Palestiina ei kuulu sellaisiin, ei ainakaan toistaiseksi. Sitä ennen sama päätöslauselma edellyttää Israelille turvallisia ja tunnustettuja rajoja näiden Lähi-idän valtioiden taholta, käytännössä siis rauhansopimuksia niiden kanssa. Sellaista on vaikea kuvitella lähitulevaisuudessa tapahtuvaksi, etenkin kun Libanon ja Syyria ovat edelleen teknisesti ottaen sodassa Israelin kanssa. Palestiinalaisten väittämät Israelin laittomat miehitykset eivät siten kestä kansainvälisoikeudellista tarkastelua, ei myöskään EU:n vastaavat väitteet. Rauha Egyptin kanssa on hauras ja kylmä, sitä pitää yllä vain USA:n tuki ja Maailmanpankin rahoitus ja taloudellinen apu. Toisen rauhansopimuskumppanin, Jordanian sisäpoliittinen tilanne on sekin hyvin kriittinen, paikallinen Muslimiveljeskunta painostaa voimakkaasti kuningasta tarkentamaan sopimuksen ehtoja paremmin islamilaista näkökulmaa myötäileväksi. Lopuksi voidaan todeta että YK:n turvallisuusneuvoston päätökset ovat sitovia vain, jos kansainvälinen rauha ja turvallisuus ovat uhattuna, kuten on määritelty YK:n perussopimuksen kappaleessa VII (Toimenpiteet koskien uhkia rauhaa vastaan, rauhan rikkominen, hyökkäysteot). (Tässä kirjoituksessa on käytetty lainauksia P.Sartolan teoksesta: MIksi tästä ei puhuta. Ajanteos 2013)
Unioni on tienhaarassa, jos valittu kanta jota Ashton edustaa, samoin tietysti osa jäsenvaltioita, ollaan tiellä jossa on yksipuolisesti ja vastoin omia aikaisempia sopimuksia on siirrytty tukemaan valtiomallia, jonka peruskirjassa tai kansallissopimuksessa edellytetään toimintaa Israelin valtion hävittämistä. Millä tavoin ja millä aikavälillä tahansa. Toivottavasti Unionissa osataan tehdä oikeat johtopäätökset ja estetään direktiivin voimaantulo, aikaa siihen olisi kuluvan vuoden 2013 loppuun saakka.
Pekka Sartola



"Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti".
Avatar
pike464
 
Viestit: 686
Liittynyt: Su 01 Helmi, 2009 2:54
Paikkakunta: YLÖJÄRVI

Paluu Israel-asiaa

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 4 vierailijaa

cron