Deboran voittolaulu

Tähän mm. David Wilkersonin yms. hyvät ja rakentavat kirjoitukset!

Deboran voittolaulu

ViestiKirjoittaja pike464 » Pe 20 Tammi, 2012 13:06

Deboran voittolaulu

http://www.netmission.fi/fi/kristilline ... ra/?id=324

Vartuin pienessä maalaiskylässä järven rannalla.
En muista, koska kuulin Jeesuksesta ensi kerran.
Kävin lapsena pyhäkoulua, vaikka kotini ei ollutkaan uskovainen. Pyhäkoulunopettajani oli iäkäs, uskova nainen, jolla oli lempeä mutta tiukka ote.

Minulla oli myös uskova isoäiti. Hän piti rukouspiirejä, kävi kinkereillä, keräsi rahaa kirkon projekteihin ja toi minulle vähän kuin salaa Sanansaattaja-lehteä, kun olin jo kouluikäinen. (Vanhempani eivät pitäneet mummon "tuputuksesta".)
Kerran hän antoi minulle joululahjaksi Pyhäkouluopettajan käsikirjan.
Se ei ollut sellainen värikylläinen puuhakirja kuin nämä nykyiset vastaavat, vaan pelkkää tekstiä jossa mukana muutama lyijykynäpiirros, hyvin Jeesus-keskeinen kirja. En toiminut pyhäkoulunopettajana tuolloin, joten olin lahjasta vähän ihmeissäni. Isoäiti näki kuitenkin pidemmälle.

Turvattomana
Kotonani oli levotonta. Koin oloni hyvin turvattomaksi. Olin vanhempieni tiellä, vaikka miten yritin vetäytyä omiin oloihini. Opin tukahduttamaan tarpeeni ja tunteeni.

Vanhempani suunnittelivat avioeroa. Minun esikoisena, vain 9-vuotiaana, olisi pitänyt osata päättää, kumman luokse me lapset menemme. En osannut. Vanhemmat uhkailivat minua eri tavoin, aloin menettää yöuneni ja koulussa meni sinä vuonna huonosti. Kirjoja unohtui kotiin, läksyjä oli tekemättä.. Kukaan ei tukenut minua. Muistan vieläkin kouriintuntuvasti turvattomuuden tunteen noilta vuosilta. Tuo oli lapsuuteni pimeintä aikaa, enkä kaikkea siitä halua edes ääneen muistella.

Silloin turvasin ensimmäistä kertaa Jeesukseen oikein kunnolla. Laitoin kädet ristiin ja rukoilin. Mahtoiko pyhäkoulunopettajani tietää, miten tarpeeseen hänen opetuksensa tulikaan.
Aikuisiällä psykologi sanoi, että tuo rukoilu ja Jeesus olivat minulle sellainen tarpeellinen henkireikä tuolloin, muutoin olisin voinut sairastua vakavastikin.

Nuorena pakenin omaan huoneeseeni kodin pahaa henkeä, lukemaan Raamattua ja tekemällä siihen liittyviä tehtäviä. Kävin järven rannalla rukoilemassa. Niissä hetkissä oli paljon syvää rauhaa ja turvallisuutta sekä valoa.

Itsetuntoni ja omanarvontuntoni olivat kuitenkin tallattuja. Olin sisäistänyt äitini sanat: parempi kun sinua ei olisikaan. Olin liian yksin ja liian lapsi ymmärtääkseni sen, mitä Raamattu sanoo ihmisen arvosta Jumalan lapsena. Sen olen omaksunut vasta viime vuosina.

Nautin kovasti rippikoulusta. Kävin kirkolla lauantaiaamuisin ja mietin, että oli todella kiva opiskella Raamattua siellä. Ilmoittauduin isoseksi seuraavan kesän riparille.
Siellä sitten kävi ilmi, että olin isosista ainoa, joka oli uskossa ja opetti ryhmälleen Raamattua. Muut nauroivat minulle: "Teettekö te todella niitä papin antamia tehtäviä? Me vaan jutellaan niitä näitä", sanoi eräs isonen. Pappi oli joku nuori harjoittelija ja hän ei oikein tukenut meitä hengellisesti. Uskonasioista emme jutelleet lainkaan.

Olin hyvin ihmisarka ja epävarma nuori. Minussa eli kuitenkin voimakkaana halu lähteä maailmalle, tarve päästä pois. Eväät vaan eivät olleet parhaat mahdolliset.

Vääränlaista hengellisyyttä ja häivähdys kirkkautta
Vähitellen aloin kapinoida kaikkea sitä vastaan, mikä kuului lapsuuteeni. Siinä lensivät hyvät asiat ikkunasta pahojen myötä. Kapinassani oli itsetuhoisia aineksia. Minä olin kaikille kiltti mutta minulle ei kenenkään tarvinnut olla kiltti. Tein paljon pahaa itselleni, suoraan ja epäsuorasti.
Elämään tuli myös vääränlaista hengellisyyttä. Aloin yhtäkkiä pitää lapsuuden uskoani "ahdasmielisenä". Oli rastafarilaisuutta, new agea ja lopulta juutalaisuutta. Ilman hengellistä ulottuvuutta en ole koskaan elänyt.

Kävin kielikurssilla Englannissa, vietin vuoden USA:ssa vaihto-oppilaana ja ylioppilaaksitulon jälkeen muutin vuodeksi Tukholmaan sukulaisteni luokse.
USA:ssa jouduin niin sanotun treffiraiskauksen uhriksi. En koskaan kertonut asiasta kenellekään, sillä olin lähtenyt treffeille vastoin isäntäperheen neuvoja. Siinä sain ensimmäisen kokemukseni sukupuolielämästä.

Ruotsissa viettämäni aika oli hyvin kovaa ja raskasta. Sisälläni oli paljon vaikeita, kipeitä asioita, joista olisi pitänyt saada puhua jonkun aikuisen kanssa. Mutta pidin kaiken sisälläni.

Parhaat ulkomaanmatkani suuntautuivat Israeliin. Siellä minulle ei tapahtunut mitään pahaa, enkä myöskään enää itse ajanut itseäni tilanteisiin, joissa olisi käynyt huonosti.
Olin löytänyt juutalaisuuden uskontona.
Juutalaisuus oli ja on edelleen hyvin tärkeä osa elämääni. Palasin siis takaisin Raamatun pariin, mutta kielsin Jeesuksen ristintyön. "Se nyt oli vähän liikaa, että joku miesparka parituhatta vuotta sitten olisi joutunut mun takiani kitumaan", kirjoitin päiväkirjaani. En kestänyt sellaista ajatusta enää. "Kyllä se on reilua, että jokainen sovittaa itse omat syntinstä", sanoin uhmakkaasti. Jotkut uskovat kristityt ystäväni katsoivat minua surullisena. Aivan kuin he olisivat tietäneet jotain, mitä minä en ymmärtänyt.

Asustelin Israelissa pari kertaa ja työskentelin kibbutseilla. Ensimmäisellä reissullani tapasin erään uskovan tytön, jonka esimerkki vaikutti minuun aika paljon.
Siellä pyhillä paikoilla kierrellessäni ja pieniä ihmeitä kokiessani minusta alkoi hieman tuntua siltä, että Jeesus sittenkin oli Messias. Ravistin tämän aavistuksen kuitenkin mielestäni. Aloin opiskella kiihkeästi juutalaisuutta. Tutustuin lähemmin juutalaisiin messiaskäsityksiin, mutta en löytänyt sieltä mitään valoa. Kiinnostuin jopa hasidismista, Lubavitchin rebben, messiasehdokkaan, opetuksista.
Lähdin uudestaan Israeliin, tarkoituksenani löytää ortodoksijuutalainen kibbutsi, jolla olisin voinut käytännössä opiskella lisää juutalaisuutta ja kääntyä siihen lopulta virallisesti.
Toisin kuitenkin kävi.
Jotain tapahtui minussa, kun saavuin ensi kertaa Galilean järven rantaan. Katselin aamuauringossa kimaltavaa, kirkasvetistä järveä ihmeissäni. En osannut ajatella mitään muuta kuin Jeesusta kävelemässä veden päällä, ja Pietaria kompuroimassa perässä. Kuvat lapsuuteni rakkaista Ikuisista kertomuksista palautuivat mieleeni. Juoksin järven rantaan. Vesi oli todella kirkasta, pehmeää ja lämmintä, vaikka oli jo lokakuu. Minulla oli todella hyvä olo. Hetken mielijohteesta pyysin englantilaista juutalaistaustaista, mutta kristilliseen uskoon tullutta lähetystyöntekijää Simonia kastamaan minut Galilean pehmeässä vedessä.
Simon kastoi minut Jeesuksen nimeen.

Damaskon tiellä
Varsinainen, voimakas uskoonpaluu (en käytä sanaa uskoontulo, koska olin uskossa lapsena ja nuorena) tapahtui kuitenkin omassa kämpässäni Helsingissä, kun olin katsonut erään elokuvan. Tuon elokuvan kautta tajusin yllättäen Jeesuksen merkityksen. Myönsin itselleni, etten pystynyt omia syntejäni sovittamaan - eikä minun tarvinnutkaan. Tämän myöntäminen sai aikaan jotain ihmeellistä. Kävi kuin humaus, ja lensin kasvoilleni lattialle. Kaikki oli kuitenkin kirkasta ja tunsin, että Jeesus seisoi siinä edessäni kaikessa kirkkaudessaan ja rakkaudessaan. Itkin hyvin voimakkaasti pois ylpeyttäni (kun olin Hänet kieltänyt) ja syntejäni, ahdistustani. Lopulta itku oli helpotuksen hyvää itkua, anteeksisaaneen riemua. Että minä sain maata siinä Vapahtajan jalkojen juuressa! Siltäkö Paavalista oli tuntunut!

Ennen tätä tapahtumaa puolestani oli rukoiltu ja olin saanut pitkin matkaa tukea nimenomaan uskovilta ystäviltä, joiden uskoa olin jossain vaiheessa pilkannutkin.

Tämän ihanan tapahtuman jälkeen jouduin vielä kerran kovaan kriisiin. Maailmallinen elämäntapa veti minua kaksin käsin takaisin, toisaalta rakastin sitä uutta rauhaa ja valoa, jota nasaretilainen oli tuonut elämääni. En ollut tottunut taistelemaan ja olemaan vahva. Jouduin todella koviin hengellisiin taisteluihin, joiden jälkeen uskallan sanoa tietäväni hengenmaailmasta jonkin verran.

Pyhä Henki johdatti minut Helsingin Vanhaankirkkoon, jossa oli Sanan ja rukouksen ilta. Siellä sain todella täyttyä Hengellä, eikä mitään paluuta entiseen maaimalliseen elämään enää ollut. Olin saanut syntini anteeksi ja sain tuntea itseni puhtaaksi pestyksi. Näin maailman hengen silmin, enkä halunnut maailmallista elämää enää.

Lasten äiti ja vähän Israelinkin
Perheen perustaminen ja äidiksi tulo, sekä myöhemmin lasten parissa työskentely olivat kutsuni ja tehtäväni. Olen tuntenut itseni todella siunatuksi perheen ja työni kautta.
Kotiäitivuosina opetin pyhäkoulussa neljä vuotta. Myöhemmin olen opettanut uskontoa koulussa. Rukous- ja raamattupiirejä on myös meidän kodissamme pidetty, leipää jaettu ja joulupaketteja Romanian lapsille tehty.
Mummoni esimerkkiä ja elämää olen paljon ajatellut aikuisiällä.

Seurakunnan suhteen aloin viihtyä paremmin helluntaiseurakunnassa kuin paikallisessa luterilaisessa.

Lasten lisäksi Israel on minulle hyvin rakas asia, ja Jumala on kutsunut minua rukoilemaan Israelin puolesta. Kerran näin unta, jossa Jumala puhutteli minua Deboraksi ja käski minun nousta.

Minun elämäni on yksi todiste siitä, miten Jumala antaa Siionin sureville kyynelten sijaan ilon öljyä, hiuksille tuhkan sijasta juhlapäähineen. (Ks. Jesaja 61)

Tarttukaa Raamatun ilmoitukseen ja pysykää siinä. Mikään muu ei tässä maailmassa tule kestämään.

Debora (nimimerkki kirjoittaa Netmissionin keskustelufoorumilla)

"Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti".
Avatar
pike464
 
Viestit: 686
Liittynyt: Su 01 Helmi, 2009 2:54
Paikkakunta: YLÖJÄRVI

Paluu Lainatut kirjoitukset

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron