Ei taivahassa kuolon vaaraa,
ei kyyneleitä, yötäkään.
Näin lauloi kerran musta Saara,
pien neekerlapsi hyvillään.
Taivaassa Herra tuskat poistaa
ja huokaukset kokonaan.
Siell Herran kasvot mulle loistaa,
siell luonaan aina olla saan.
Hän kertovan on kuullut kerran
näin opettajan valkoisen.
Hän armosta sai kuulla Herran
ja ystävästä lapsien.
Hän sai myös kaupungista kuulla,
joll ompi autuus muurinaan.
Hän siellä kerran riemusuulla
myös tahtois kiittää Jeesustaan.
Nyt riutuu raukka tuskissansa
hän siinä olkivuoteellaan,
mutt rauha lepää kasvoillansa
ja riemu loistaa katseestaan.
Ja ystävää ei vierellänsä,
vaikk kova ompi vuoteensa.
Hän tuskat kantaa yksinänsä
niin onnellisna, iloisna.
Ei miettimästä voi hän laata
nyt noita ihmesanoja.
Hän muistaa tuota uutta maata
ja uuden taivaan riemua.
Oi, kuolemaa ei taivahassa,
hän laulaa aina hiljempään.
Ei tuskaa niin kuin maailmassa,
ei itkua, ei yötäkään.
Hän huokaa yhä heikommasti:
Oi kaupunki, sä kultainen!
Ei kuolemaa, ja rauhaisasti
hän vaipuu kuolon unehen.
Nyt Jeesuksensa kunniaksi
hän soittaa siellä kanneltaan.
Karitsan veri valkeaksi
sai mustan Saaran kokonaan.
Siionin kannel, evankelisen herätysliikkeen laulukirja.
(Mielipiteitä tästä laulusta?)