Oksa,mikä ortenani on,
usein huojuu,taipuu maahan asti.
Pesäseni harja murretaan.
Alla pelon itkeä mä saan,
kun ei apua näy joutuisasti.
Tiedän,Isä,että minäkin
olen kalliimpi kuin varpusrukka,
jolle kuuluu Sanan lupaus,
kuin myös ihmeellinen vaatetus,
minkä osakseen saa kedon kukka.
Miksi sitten sydän hätäilee,
häipyvät kun näkyväiset tuet?
Miks en jaksa hiljaa odottaa
enkä nähdä lupausten taa,
uskoa,sä Isä,kanssan kuljet?
Syytä mulla aina kiitokseen,
kun oon perillinen elon uuden.
Vaikka pimeäkin polku lie,
kohti kotia se aina vie,
riemuloistoon ikikirkkauden.
Siksi kiitä,sydän,kiitä oi,
kiitä vaikka kyynellähteen yössä!
Tuki mainen joskin raukeaa,
tähdet sammuu,oksa huojahtaa,
Isän rakkaat kädet ovat työssä.
Sydämeni,vielä lentää nuo
kaarneet sekä korpit Herran luota.
Oja Keritin jos kuivuaa,
Sarpatissa jälleen siunataan.
Koettele lupausta tuota!
Hilja Aaltonen